MANSNERUS Selja-Anneli - Artikkelit



kuvituskuva

Etusivulle


ARTIKKELIT

ISIEN ASEMA HUOLTAJUUSKIISTOISSA HUONO

Vallalla olevan käsityksen mukaan isät eivät välitä lapsistaan ja heidän arjestaan, vaan laiminlyövät isän velvollisuuksiaan joko ymmärtämättömyyttään tai väärien arvostustensa vuoksi. Olen kuitenkin työssäni yhä enenevässä määrin kohdannut miehiä, joiden tunteet ja kokemukset osoittavat tämän käsityksen vääräksi ja yksipuoliseksi.

Suomessa perheet hajoavat hälyttävässä määrin. Oman ammattinäkemykseni mukaan yhä kiihtyvästi siinä vaiheessa, kun lapset ovat vielä aivan pieniä. Nainen on erossa useimmiten se aloitteentekijä. Joidenkin tilastointien mukaan n.10 000-15 000 lapsiperhettä hajoaa vuosittain.Valtava määrä lapsia joutuu siis koko ajan eroamaan toisesta vanhemmastaan, yleensä isästä. On laskettu, että alle 10% lapsista määrätään täällä Suomessa suoraan isän huoltoon. Riitatapauksia sanotaan olevan karkeasti n. 200 vuodessa, joista 100 tapausta päättyy katkeraan oikeuskiistaan huoltajuudesta. Näissä asetelma on tavallisesti sellainen, että äiti estää tai vaikeuttaa lasta ja isää tapaamasta toisiaan. Näistä vielä alle 10%:ssa päädytään siihen, että isä saa lastensa huoltajuuden tai lapsensa asumaan luokseen.Tämä luku on siis laskettavissa sormin.

Olen toiminut melkein 30 vuotta psykoterapeuttina, siitä yli 20 vuotta myös pariterapeuttina. Voin jakaa erotilanteessa vastaanotolleni tulevat miehet kolmeen ryhmään:

a) Miehet, jotka eivät edes kuvittele, että heillä olisi mahdollisuuksia taistella äidin kanssa tapaamisoikeudesta tai asumisesta, huoltajuudesta puhumattakaan. He alistuvat yleiseen näkemykseen, jonka mukaan äiti on lapselle isää tärkeämpi. Eron alkutiimellyksessä mies ei tiedosta omaa merkitystään, arvoaan tai edes laillisia oikeuksiaan. Tämä ei tarkoita, etteikö hänellä olisi tahtoa ja tunteita, hänelle ei vain tule mieleenkään, että nämä merkitsisivät jotain ja otettaisiin huomioon äitimyytin Suomessa.

Nämä miehet tulevat vastaanotolleni hakemaan apua lasten menettämisen aiheuttamaan epätoivoon ja yleensä eron, puolison ja perheyhteyden menettämisen tuskaan. Nimenomaan lapsista eroaminen tuntuu heistä olevan järkyttävin eron seuraus. Kuitenkin nämä miehet yksinkertaisesti alistuvat siihen. He menettävät yhteisasumisen ja samalla siis arjen jakamisen lastensa kanssa. Näin he alistuvat lapsista vieraantumiseen varsinkin, kun tässä yleisimmässä ryhmässä äiti omii lapset automaattisesti itselleen, vaikka olisi itse lasten kanssa jättänyt yhteisen kodin.

b) Miehet, jotka hakevat apua erotilanteen luomaan epätoivoon suunnitellen kuitenkin oikeustaisteluun ryhtymistä turvatakseen isä-lapsisuhteen katkeamattoman jatkumisen. Alkuinnostaan huolimatta he kuitenkin luopuvat taistelusta sosiaaliviranomaisten, juristien ja eron kokeneiden kavereidensa kokemusten masentamana. Suomessa "äiti voittaa aina". Yleisen käytännön mukaisesti isälle määrätään joka toisen viikonlopun tapaamisoikeus. Onko tämä standardi lapsen parhaaksi ja kuka tai mikä tämän standardin on luonut, jää arvoitukseksi. En tiedä psykologista tutkimusta tai muuta perustetta, joka puoltaisi tätä käytäntöä.

c) Miehet, jotka tulevat hakemaan henkistä tukea taistelulleen huoltajuudesta. Osaa heistä olen tukenut koko pitkän ja raskaan huoltajuuskiista-ajan. Ensimmäinen vaihe tässä taistelussa huipentuu käräjäoikeuden väliaikaispäätökseen. Siinä määrätään mm. lasten huoltajuudesta, asuinpaikasta ja tapaamisoikeudesta varsinaisen oikeuskäsittelyn päätökseen asti. Väliaikaispäätös on yleensä läpihuutojuttu ja noudattaa edellä mainitsemaani standardia. Äidin kanta ja sosiaaliviranomaisten suositus ei yleensä jousta tästä isän eduksi. Mikäli isä jaksaa taistella tästä eteen päin oikeuksistaan (ja lasten oikeuksista!), hän todella tarvitsee tukea kamppailussaan luutuneita asenteita vastaan. Prosessi on niin raskas ja hidas, että usein mies vetäytyy siitä lannistuneena jossain vaiheessa. Vain muutama tapaus 30-vuotisen ammattiurani aikana on päätynyt siihen, että lasten asuminen siirretään isän luokse tai että isä on saanut yksinhuoltajuuden tai edes vakiintunutta käytäntöä laajemman tapaamisoikeuden.

Isä joutuu siis yleensä ennemmin tai myöhemmin "ota tai jätä" -tilanteeseen. Ei ole ihme, jos hän joskus "heittää hanskat naulaan", itkee ja toteaa: "Olkoon, en jaksa enää!" Seurauksena saattaa olla täydellinen selän kääntäminen entiselle perheelle. Äiti saattaa olla ainakin osittain tietoisesti provosoinut tilanteen tähän pisteeseen, vaikka syyttääkin miestä lastensa hylkäämisestä. Viimeaikoina isät ovat kuitenkin rohkaistuneet vaatimaan sitkeämmin oikeuksiaan lapsiinsa, vaikka viranomaisasenteiden konservatiivisuuden takia kamppailu tuntuu usein taistelulta tuulimyllyjä vastaan.

Oikeus määrää lapset siis yleensä rutiininomaisesti äidin luokse asumaan, vaikka vanhemmilla säilyisi yhteishuoltajuus eikä isässä olisi moitittavaa. Näin menetellään jopa, vaikka äidistä voitaisiin osoittaa vikoja ja puutteita tiettyyn, hyvinkin äärimmäiseen rajaan saakka. Käytännössä tällainen yhteishuoltajuus tarkoittaa äidin yksinmääräämisoikeutta, isä voidaan syrjäyttää lähes täysin. Näin usein tapahtuukin. Jos mies ei alistu tähän järjestelyyn, vaikka mm. sosiaaliviranomaisten taholta näin oletetaan ja suostutellaan, syntyy ristiriitatilanne, jossa äiti saattaa eri tavoin yrittää haitata tai estää lasten ja isän tapaamisia. Luonnollisesti on myös tapauksia, joissa isä ei halua tavata lapsiaan. Taustalta saattaa kuitenkin löytyä edellä kuvaamani "hanskat naulaan" -tilanne, jolloin isä on jo menettänyt toivonsa ja katkeroitunut kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta siinä määrin, että on menettänyt otteensa jopa oman elämänsä hallintaan. Nämä tapaukset ovatkin saaneet enemmän julkisuutta ja muovanneet yleistä mielipidettä kuin äidin harjoittama provosointi ja manipulointi lapsia hyväksi käyttäen.

Vaikka Suomessa yhä näkyvämmin arvostellaan sosiaalityöntekijöiden puolueellisuutta äidin hyväksi isää ja lapsia vastaan ja keskustellaan yleensäkin heidän ammattitaidostaan ja roolistaan huoltajuus- ja huostaanottotapauksissa, ei asenteissa ole vielä havaittavissa selkeää linjanmuutosta. Aiemmin totesin, että niissä riitatapauksissa, joissa isät eivät ole antaneet periksi, vain sormin laskettava määrä heistä vuosittain onnistuu sosiaaliviranomaisten ja lakimiesten verkon läpi saamaan lastensa huoltajuuden tai nämä asumaan luokseen. Näinkö kelvottomia huoltajia, asuinkumppaneita tai kasvattajia isät ovat lapsilleen? Ja mitä on sanottava siihen, että lapset haastatteluissa ja tutkimuksissa ilmaisevat kaipaavansa enemmän isän läsnäoloa? Tai siihen, että miehen oletettu kykenemättömyys vastuunottoon isyydessä on naisasian kestoaiheita? Isän mahdollisuudet saada lastensa huolto tai heidät asumaan luokseen ovat Suomessa minimaaliset. Yhteiskunnan tuki isän taisteluun lapsistaan on negatiivinen.

Suomessa on siis tavaton määrä isiä, jotka haluaisivat elää lastensa kanssa myös päivittäistä arkea, mutta joille se on heistä riippumattomista syistä, useimmiten lasten äidin toimesta mahdotonta.

Alkuun