MANSNERUS Selja-Anneli - Artikkelit



kuvituskuva

Etusivulle


ARTIKKELIT

ENNALTAEHKÄISEVÄÄ NEUVONTAA, TIETOA, VALISTUSTA ja TERAPIAA PARISUHTEEN HOITOON

Pariterapeutin mietteitä yleisimpien ongelmatilanteiden pohjalta:

Suomessa melkein joka toinen avioliitto päättyy eroon. Se on toiseksi suurin määrä Euroopassa. Tämä tilanne maassamme on vallinnut jo kauan, liian kauan.

Olen usein ajatellut sellaista mahdollisuutta, että äitiys ja lastenneuvolaverkoston yhteyteen luotaisi sen toimintaan luonnollisesti nivoutuva ja yhtä automaattisesti ja tehokkaasti toimiva avioliittoja parineuvola. Samoin kuin opetetaan ja seurataan kädestä pitäen vauvanhoitoa ja vauvan kehitystä tulisi opettaa ja seurata sen parasta mahdollista tulosta turvaavaa ihmissuhdetta, parisuhdetta ja saada luonnollisena asiana tietämystä ja taitoa siinä. Vauvakuolleisuus on saatu Suomessa minimiin koko maailmassa. Nyt on aika auttaa ihmisiä elämään yhdessä. Neuvolaorganisaatiossa tavoitettaisiin luonnollista tietä vakavat parisuhteet ja mikä tärkeintä, nuoret uudet parit juuri siinä liittonsa vaiheessa, jolloin vastuu yhdestä koko perheyksiköstä ja siihen kuuluvien eri "roolien " ja tehtävien omaksumisesta ja sisäistämisestä omaan minään kuuluvaksi alkaa. Siis silloin, kun parisuhteessa alkaa uusi todella mullistava ja haastava kausi.

"Sen jälkeen, kun vauva syntyi, tää on ollut tällaista"
"Itse asiassa, jos oikein muistelen, ongelmat taisivat alkaa jo silloin, kun ensimmäinen lapsemme syntyi"

Parisuhteen se vaihe, jolloin ensimmäinen lapsi syntyy, koettelee suhteen kestävyyden. Se lähentää tai se etäännyttää. Olen aloittanut aiheeni tästä perhetilanteesta, koska erittäin usein avioparit paikallistavat suhteensa ongelmien alkamisajankohdan siihen, kun ensimmäinen lapsi tai sitten se ainoa syntyi. 

"Se alkoi vaan torjua mua, ennen se oli tosi kuuma nainen"
"Mä olin aina vaan niin väsynyt, eikä se halunnut ymmärtää"
"Mä en tiedä, miksei se enää tuntunut siltä"
"Se alkoi olla enemmän töissä ja harrastuksissa"

Avioliittoon mennään yleensä rakastuneina, ihastuneina. Se on henkisen ja fyysisen huuman aikaa. Nainen on miehensä "rakastajatar", heitä on kaksi ja he "kuuluvat" toisilleen. Naiseus ja mieheys kukoistaa.

Tullessaan äidiksi, naisen sisäiseen kuvaan omasta itsestä tulee uusi ulottuvuus: äitinä oleminen. Se on voimakkaampi sisäinen tapahtuma kuin miehen isyys. Naisen on sopeuduttava sisäisen minänsä uudelleenrakentamiseen. Olla äiti ja olla rakastajatar, vaimona miehelleen. Näiden eri sisäisten "roolien" yhdistäminen ei ole välttämättä ollenkaan helppoa. Naisen itsensä ja vielä vähemmän miehen on usein perin vaikea ymmärtää tätä. Mies odottaa naisensa "paluuta" entiseen, nainen alkaa kamppailla eri puoliensa yhteensovittamisessa. Se saattaa aloittaa naisen tunnemaailmassa repivän, usein tiedostamattoman sisäisen kamppailun, ikään kuin roolien tai eri minämuotojen kiikkulautailun, jossa siirrytään äidistä vaimoksi ja päinvastoin. Usein sitten nainen tekee huomaamattaan valinnan: liian usein hän alkaa olla täysipainoisesti naiseudeltaan äiti. Ja näin hän ymmärtämättään aloittavaa niin miehensä kuin kokonaisvaltaisen naiseutensa laiminlyönnin. Näiden seikkojen esille tuominen ja niiden tunnistus terapiakeskustelujen aikana tuottaa aina hämmästystä ja helpotuksen tunteita, vaikka sen psykologinen tausta on osin selkeä ja ymmärrettävä.

Äitimyytti länsimaisen kristillisen hengen ja kulttuurin mukaan sisältää "pyhyyden". Äiti = Madonna Pyhä. Tästä mielikuvasta seksuaalisuus puuttuu täysin, se ei suorastaan sovi tällaiseen äitiyteen. Myös käsite "perhe" on pyhä kokonaisuus, pyhä kolminaisuus. Villi seksuaalinen leikki lastenkamarin vieressä tuntuu sopimattomalta. Tuntea sisällään intohimo, seksuaaliset halut saattaa naisesta tuntua alitajuisesti kielletyltä, sopimattomalta vauvan hoidon, imetyksen ja koko äitiyden tapahtuman yhteydessä. Äitiys on psyykkinen kokonaisvaltainen kehitystapahtuma, mihin kasvetaan ja se vaatii naiselta uuden identiteetin luomista. Kehitys vinoutuu, jos seksuaalisuus ei tähän identiteettiin oikein meinaa soveltua tai sen voimaa tukahdutetaan, hävetään. Ja niin luonnollisesti ongelma parisuhteessa on valmis.

"Tuntui painostavalta, kun mies niin nopeasti odotti
seksiä. En ollut ollenkaan valmis ja jotenkin tilanne
vain jatkui, enkä voinut sille mitään"
"Mieheni käyttäytyy kuin pieni lapsi"

Mies useimmiten odottaa lapsen syntymän jälkeen sitä "tuttua" partneriaan, fyysistä rakkautta ja rakkaudenosoituksia. Jos hän alkaa kokea torjuntaa, seuraukset ovat kaikkien ymmärrettävissä.
Mies tuntee luonnollisesti itsensä hyljätyksi, petetyksi jne. Vaatii tavattoman paljon henkistä kypsyyttä mieheltä ymmärtää vaimonsa ristiriitaa ollakseen tarpeeksi kärsivällinen ja osata lähestyä vaimoaan "oikein". Ja usein sekään ei auta, koska ongelman ydin on naisen sisäisessä psyykkisessä tilassa.
On helppo tältäkin pohjalta ymmärtää miehellä usein ilmenevää mustasukkaisuutta pientä vauvaa ja sen saamaa huomiota ja hoivaa kohtaan. 

"Mä oon jutellut kavereiden kanssa ja
todennut, et en mä oo ainoo"
"Jotenkin, sit kun se alkaa näkyä. . . "

Naisen äitiys on myös joillekin miehille vaikea sisäinen ristiriita, jolloin se useimmiten tulee esille ristiriitana jo naisen raskauden aikana. Taustalla voi olla juuri tuo aiemmin mainittu naisen äitiyteen liitetty madonnamainen pyhyys tai suhde onkin ollut painotteisesti eroottinen vain muutamia tekijöitä mainitakseni. Tällaiset miehet menettävät seksuaalisen mielenkiinnon naiseensa tuona aikana, tuntevat hämmennystä ja syyllisyyttä, mutta eivät yleensä lainkaan ymmärrä oman psyykensä kehittymättömyyttä ja seurauksena on uskottomuus/uskottomuutta, mikä sitten dramaattisesti ja katkerina muistoina seuraa vuosien myötä painolastina.

Sanoin tuossa aiemmin, että miehen "isyys" ei ole psykologisesti yhtä syvällinen tapahtuma, kuin naisen äidiksi kasvaminen. Sen pitäisi kuitenkin olla myös miehelle psyyken muutos ja kehitystapahtuma. Mieheltä edellytetään tunne-elämän syvenemistä ja kasvua laajemmaksi. Niin yksilölliseltä kuin yhteiskunnalliselta näkökannalta tarkasteltuna odotukset ja vaatimukset miehen kokonaisvaltaisesta kypsymisestä tässä vaiheessa jäävät usein liian pinnalliselle tasolle. Mies ei osaa itsekään ymmärtää uuden tilanteensa todellisia vaatimuksia. Liian usein hän jää siten koko tilanteen ulkopuolelle, ja vähitellen jopa vieraaksi lähimmilleen.
Miehen isyys on ehkä eniten vastuuseen kypsymistä. Se ei tarkoita pelkästään vastuun kantamista perheestä taloudellisesti, niin kuin usein miehet sen käsittävät ja vastaanotolla korostavat:

"Olen aina huolehtinut, että heillä on kaikki tarpeellinen".

Vastuuseen kasvaminen tarkoittaa myös vastuuta henkilökohtaisista ihmissuhteista, kasvamisen halua läheisyyteen ja hellyyteen. Monet miehet tietävät vaikeutensa tunne-elämän alueella, vaikeuden ilmaista hellyyttä, vaikeutensa osata hoivata. Me kaikki tiedämme, että vieläkin kulttuurimme kasvatuksessa näissä asioissa naiset ja miehet ovat saaneet erilaisen perinnön. Jos vastaanotolle tullut pariskunta on juuri tässä elämänsä vaiheessa, jolloin lapsen tai lasten syntymät ovat tuoreina vielä takana, keskustelut kaikesta tästä yksilön kasvusta, parisuhteen kehitystapahtumasta, uusista menettelytavoista ja asenteista ovat hämmästyttävän parantavia ja innoittavia ja auttaa useimmiten aina koettuun ahdistukseen. Naiselle syntyy ehkä vähitellen "luvan" tunne olla kokonaisvaltaisesti nainen.
Koettu lupa ikään kuin menetettyyn seksuaalisuuteen saattaa laukaista vuosienkin lukot. Miehet joutuvat usein tässä tilanteessa vastakkain itsensä kanssa siten, että vastuu, aikuisuus joudutaan arvioimaan itsessään uudelleen ja näkökulma perheen isänä laajenee. Se on miehelle usein myös haaste uuteen seksuaalisuuden kehitysvaiheeseen: rauhalliseen läheisyyteen, hellyyteen uskaltautumista uudella syvemmällä tasolla. Äitiys syventää luonnostaan naisen tunne-elämää, se tuntuu ja näkyy myös seksuaalisuuden alueella.

Kaikki tällainen tiedon ja valistuksen jakaminen jo ennalta ehkäisevänä työnä esim. liittyen luonnostaan konkreettisesti nykyiseen terveydenhuoltomme verkostoon muuttaisi hyvin todennäköisesti avioerotilastojamme piankin. Se lisäisi hyvinvointia, turvaisi tulevaa sukupolvea ja olisi siten kansantaloudellisestikin erittäin kannattavaa.

"Mä en ymmärrä, mut se ei tunnu enää samalta"
"Tietenkin se aluks oli ihan toisenlaista, nyt. . . "
"Se vaan loppu ykskaks, sit mua ei enää kiinnostanu"

Eräs kriisipiste parisuhteessa on intohimon ja alkuhuuman vähittäinen tai äkkinäinen loppuminen. Mitä nyt? Mitä tapahtui? Mitä tämä on?

"Miten kauan rakastuminen ja intohimo kestää?"

Sitä kysytään minulta tavattoman usein. Luonnollisesti se riippuu parisuhteen koko siitä perustasta, mille suhde rakentuu. Paljonko siinä on yhteistä henkistä pohjaa vai onko se syntynyt ja pysynyt yllä puhtaasti eroottiselta pohjalta. Painotteisesti eroottinen suhde on usein aluksi vaikea erottaa todelliseen kumppanuuteen mahdollistavasta suhteesta. Sanoisin, että aika kyllä näyttää ja erottelee tässä asioiden oikean laidan. Useimmiten myös vakava pakollinen pysähtyminen suhteeseen liittyvien todellisten odotusten, vaatimusten, vastuun edessä. Eroottinen suhde näyttää todelliset karvansa sanoisin jo usein 3kk1v sisällä. Ja viimeistään silloin, jos toinen edellyttää "suurempia panoksia".

"Olen aivan sekaisin. "

Tässä vaiheessa vastaanotolle tullessaan ihmiset ovat valtavassa psyykkisessä hämmennyksessä ja myllerryksessä. Syy tulolle on usein jokin pelko: "Onko tämä sitä oikeata?" "Mihin minä olen menossa?" Tai joku ratkaisu olisi ikään kuin tehtävä: "Hän haluaa muuttaa yhteen, mutta en tiedä, uskallanko vielä" "Olen harkinnut avioeroa, mutta se tuntuu niin hirveältä" Tai suhde saattaa olla ahdistava vaikkakin huumaava syistä, joita ei lainkaan ymmärrä.

Kun ihminen löytää turvallisen kentän täysin ulkopuolisen ja kokeneen henkilön kanssa pysähtyä itsensä edessä ja uskaltaa kohdata ajatuksensa ja tunteensa vapaammin, vastaukset löytyvät helpommin. Näin elämän ratkaisut ja valinnat myös syntyvät turvallisemmalta ja selkeämmältä pohjalta ja näin varmistutaan tosiasioista ja todellisista tunteista ja/tai vältytään kohtalokkailta erehdyksiltä.

Mitä siis ensihuuman jälkeen?

Jos perustassa on todellista rakennusainetta, parisuhdetta halutaan jatkaa vaikeuksista huolimatta. Hämmennyksen ja etenemisen esteenä tässä vaiheessa tuntuu yleisimmin olevan "läheisyyden pelko". Aivan turhan paljon suhteita katkaistaan tässä vaiheessa vain henkilökohtaisten kasvuvaikeuksien vuoksi. Tämä ongelma on yleisempi miehillä, sanoisin sitä yleiseksi häiriöksi miehillä.

Läheisyyden pelkoa on vaikea tunnistaa itsessään, hyväksyäkään, koska jo läheisyyden käsittäminen sen syvemmässä ja laajemmassa mielessä on vaikeata silloin, kun ei edes tiedä, mitä se on, miltä se tuntuu, mitä se tarkoittaa. Jos lapsi on saanut tämän kokemuksen vanhempiensa kautta, hän kykenee edellyttämään sitä ja uskaltaa kohdata sulautumista toiseen menettämättä elämyksellisesti itseään. Edelleen kultturelliset erot miehen ja naisen kasvatuspohjassa antavat yhden luonnollisen näkökulman miesten yleisempään vaikeuteen ymmärtää ja uskaltaa heittäytyä kokonaisvaltaiseen fyysiseen ja psyykkiseen läheisyyteen.

Edetessään parisuhde etenee kuitenkin eittämättä ensihuumasta tähän syvenevään intensiivisempään ja laajempaan vaiheeseen. Kutsuisin tätä vaihetta "sitoutumisvaiheeksi". Siinä mielestäni ratkaistaan, lähdetäänkö suhteeseen todella vai ei. Yhteisen läheisyyden kokemusten jälkeen irrottautuminen on jo paljon vaikeampaa ja traumaattisempaa. Läheisyydessä koetaan paljas itse ja toinen, siinä on annettu ja jaettu hyvin syvällä tasolla. On aivan turha pelätä ensihuuman loppumista. Seuraava vaihe, jos sen löytää on yhä ihanampaa ja tyydyttävämpää. Vain siten, että sitoudumme toiseen ihmiseen, voimme todella oppia tuntemaan itseämme ja mahdollisuuksiamme. Parisuhteeseen sitoutuminen on kasvamistapahtuma, johon vain on mentävä mukaan kasvamaan.

"Mä oon jo tän ikäinen, enkä mä oo vielä löytänyt sitä oikeaa"
"Mä pelkään, etten mä koskaan löydäkään"
"Mä en ymmärrä, miks ei niistä koskaan tuu sittenkään mitään"

Läheisyyteen uskaltautuminen ja "jakavassa" vuorovaikutuksessa eläminen edellyttää riippuvuuden hyväksymistä toisesta. Riippuvuuden tunteet voidaan kokea niin ahdistavina ja niin paljon itsellisyyttä, itsenäisyyttä ja vapautta uhkaavana, että parisidos katkaistaan. On olemassa kielteistä ja luonnollista riippuvuutta. Kielteinen riippuvuus sisältää ulkoisina tunnusmerkkeinä usein paljon muodollisia rajoituksia, kieltoja, tiukkoja sääntöjä jne. Siinä usein tavalla tai toisella pyritään suhteen avulla tyydyttämään sellaisiakin perustarpeita, joita suhde ei mitenkään voi mahdollistaa, vaan joihin ihminen tarvitsee myös muita kanavia.

Parisuhteissa liian tiivis toisen (ja oman)kontrolli omien toiveiden ja elämänkuvan pohjalta on yleisimpiä parisuhdetta murentavia tekijöitä. Siinä rajoitetaan niin omaa henkilökohtaista kehitystä kuin toisenkin persoonallisuutta sekä koko suhteen vapaata kasvua. Rajoituksia ovat pyrkimykset ja uskomukset, että tulisi olla enimmäkseen samaa mieltä, liikutaan aina yhdessä, harrastusten tulisi olla samat, tulee tietää, mitä toinen tekee, menot kontrolloidaan, ajatuksia ja tunteita kontrolloidaan. Vähitellen suhteesta tulee todellakin vankila ja siitä halutaan pois.

Riippuvuus voi olla psyykkinen ongelma siten, että ihmisen elämäntapaa leimaa kaikessa riippuvuuden suoranainen välttäminen. Don Juan, Casanova -ilmiö, mikä on selvästi lisääntynyt ja suhteesta toiseen ajautuvat henkilöt ovat usein sisimmältään äärimmäisen riippuvia persoonia.

Riippuvuus juontaa vaikeasta tyydyttämättömyydestä, niin suuren henkilökohtaisen rakkauden ja hellyyden, läheisyyden kaipuusta ja vajauksesta, että sille periksi antaminen merkitsisi koko persoonallisuuden tuhoa, oman itsen kadottamista ja sen hallinnan menettämistä. Joudutaan ikäänkuin toisen armoille. Melkein poikkeuksetta saan kielteisen vastauksen tai hämmentyneen katseen kysyessäni tällaiselta "naisten mieheltä", onko he kokenut läheisyyden tai tietääkö hän, mitä se tarkoittaa. Ja melkein poikkeuksetta hänen suhteensa ovat katkenneet juuri siinä vaiheessa, jolloin läheisyyden ja suhteen syventämisen aika oli edessä. Tällainen henkilö joutuu parisuhteessa vaikean ja syvän henkilökohtaisen kasvun eteen. Jos hän syystä tai toisesta tulee terapeutin vastaanotolle, on koko ajan olemassa vaara, että hän katkaisee hoitotapahtuman äkisti. Jos hän siinä pysyttelee, hän hyötyy tavattomasti terapeuttisista ja itsetuntemukseen tähtäävistä keskusteluista.
Viisas ja tunne-elämältään kypsä partneri saattaa pitkän ja kovan koulun kautta vihdoin onnistua saamaan Don Juanin luottamaan itseensä ja vihdoin uskaltautumaan sitoutumaan.

Mä pelkään, et mä rupeen tarvii sitä liikaa"

Itsenäisyyttä korostavassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissämme luonnollisetkin riippuvuuden tunteet saavat ihmiset usein pelästymään ja ahdistumaan ja pelkäämään, että asiat ovat menossa huonoon suuntaan. Parisuhde sisältää aina riippuvuuden tunnetta sen yhtenä luonnollisena ja yhdistävänä tekijänä.

Pariskunnille on usein yllätys, mistä syyt ja kriisin lähteet löytyvät. Tullaan vastaanotolle esim. sen vuoksi, että toinen on ollut uskoton ja sitten ollaankin yllättäen tilanteessa, jossa löytyvät lapsuuden täyttymättömät toiveet, haaveet jne. Siksi usein käy niinkin, että yhteisten parikeskustelujen tuloksena päädytäänkin jommankumman tai molempien yksilölliseen lyhyempään tai pidempään terapeuttiseen keskusteluhoitoon.

"Sit mä tapasin Marjan ja se oli heti molemminpuolista"
"Ei mulla ollut tarkotus, mutta se vaan jotenkin kävi niin"
"Ja äkkiä mä muistin sen kaiken, mitä se vaan voi olla"

Uskottomuuden aiheuttama tuska on parisuhdetyöntekijän arkipäivää. En kykene erottelemaan siinä eri sukupolvia, ikäryhmiä. Uskottomuus tuntuu olevan aina trauma. Se, että se on sitä, on usein yllätys jopa petetyksi tulleelle. Saattaa olla, että vasta keskustelujen aikana uskalletaan tunnustaa kokemuksen kipeys ja siihen liittyvät tunteet. Sisäinen minä on ollut kadoksissa yleisen suvaitsevaisuuden vaatimusten kanssa.

Trauma seksuaalisessa uskottomuudessa syntyy siitä, että siinä koetaan täydellinen herkimmän ja aidoimman minän elämyksellinen hylkääminen. Kaikkein herkin ja oleellisin oma sisin tule siinä hyljätyksi. Seurauksena on täydellinen avuttomuus, raivo, kauhu, paniikki ja oman arvon ainakin hetkellinen romahdus. Sitä seuraava shokki vaatii usein läheisten, ystävien vahvaa
apua.

Uskottomuuden hoitotyö on koko ihmisen elämänkentän, minä käsityksen ja omanarvontunnon selvittelyä, uudelleen jäsentämistä ja rakentamista. Uskottomuuden selvittely vaatii pariskunnalta huomattavaa panosta ja suhteen hoitotyötä, jos halutaan, että tapahtuma ei jää vahingoittavaksi "hiertäväksi kiveksi" parisuhteessa ja sitä erottavaksi tekijäksi vielä vuosienkin jälkeen. Tekijä tuntee poikkeuksetta syyllisyyttä. Uskottomuuden selvittely voi avata aivan uusia näkymiä, mistä käsin suhdetta voidaan rakentaa yhtä hyväksi mutta aina se merkitsee uutta, muuttunutta suhdetta.

Toisen uskottomuus saattaa johtaa pidemmällä aikavälillä petetyksi tulleen seksuaaliseen kylmyyteen partneriaan kohtaan tai seksuaalisen kanssakäymisen huomaamattomaan etäistymiseen.
Siten uskottomuus parisuhteessa on ymmärrettävä ja nähtävä aina vakavana tapahtumana. Sen aiheuttama tilanne on selvitettävä , jotta vältettäisi sen tuhoisat vaikutukset omassa henkilökohtaisessa kehityksessä ja parisuhteessa.

"Olla yhdessä ja olla silti oma minä"

Parisuhde on parhaimmillaan ja tarkoituksenmukaisin silloin, kun se merkitsee kahden ihmisen rehellistä ja avointa suhdetta, jonka perustana on mahdollisuus ja oikeus kummallekin kasvaa yksilönä. On kuitenkin mahdoton ajatus, että meidän tulisi voida ensin olla kypsiä ja itsenäisiä ja siten ikään kuin "valmiita" ihmissuhteeseen. Parisuhde sinänsä kasvattaa, siinä kehitytään ja muunnutaan yhdessä silloin, kun suhde on todellinen ja "kohottava".

Parisuhteen moottori on halu olla yhdessä, siten se on yhteinen sopimus. Tämä sopimus joutuu koetukselle monta kertaa. Mutta niin yksinkertainen kun tämän asian ymmärtäminen näin sanottuna onkin, käytännössä sen eteen jouduttaessa ollaan tavattoman järkyttyneitä, pettyneitä ja avuttomia. Kuitenkin mitä enemmän tietoa ja yleispäteviä tosiasioita ja näköaloja saamme asioihin, sen helpommin kykenemme selviytymään niistä. Voi olla helpotus kuulla, että "ei tämä nyt niin tavatonta" ole. Tieto, uudet näkökannat antavat suhteellisuudentajua, mitä juuri monasti vaikeissa kriisitilanteissa tarvitaan. Liian usein pelästytään ja yllätytään ja ryhdytään epäilemään sopimusta ja "luistamaan" siitä. Parisuhteessa suhdetta on hoidettava. Tätä joudun korostamaan ja tuomaan esille tavan takaa. Monet istunnot voivat käsitellä jopa pelkästään niitä konkreettisia mahdollisuuksia ja keinoja, joilla voitaisiin luoda edellytyksiä tällaiseen suhteen hoitamiseen.

  "Mistä me saatais sitten hoitajakaan lapsille?"
"Ei me olla ajateltukaan, et me voitais mennä ilman lapsia"

Kun kysyn pariskunnilta, milloin viimeksi vietitte pelkästään kahdenkeskistä viikonloppua, loma-aikaa, irrottelua arjesta, hämmästyttävän usein he eivät edes muista tai siitä on monta vuotta. Perheen turva ja pohja on kuitenkin aina ja ensimmäiseksi vanhempien välinen suhde. Yllättävän usein vanhemmat kokevat olevansa huonoja, jos he jättävät lapsensa muuhun hoitoon vain lähteäkseen kahdestaan "pitämään hauskaa". Pelkästään toisiinsa keskitetty aika on kuitenkin aivan välttämätöntä, jotta yleensä pysytään perässä siinä, missä yhdessä mennään, missä toinen menee ja missä itsekin menee puhumattakaan näiden tunteiden ja olotilojen yhteisestä jakamisesta. Lapsia voidaan myöskin käyttää varsin oivallisesti suojakilpenä kaiken tämän esilletulolle, helppona suojakilpenä juuri sen hetken elävälle vuorovaikutukselle, kun ei uskalleta sanoa, mistä kiikastaa, mikä panee vihaksi, mikä ei nyt tunnu toimivan jne. Ja näin voi jatkua vuosia.

Monet yhdessä sovitut käytännön järjestelyt ovat pariterapiassa varsin tavallisia. Yhteinen lomamatka vuosien jälkeen voi saada esille kosketuksen jo kadotetuksi luultuun seksuaaliseen viritykseen. Se voi myös paljastaa vuosikausien todellisuuden, sen, mikä on muhinut muodollisesti hyvin toimineen, "riidattoman" liiton takana.

"Kissa on nostettava pöydälle silloin, kun on sen aika!"

Ihmiset voivat elää "muodollisessa" liitossa vuosikausia "lasten vuoksi". Näin on ehkä jopa yhteisesti sovittu. Se voi olla ikänkuin yhteinen tai vain toisen osapuolen "salaisuus". Olkoonkin todellinen syy tällaisen liiton jatkamiselle sitten mikä tahansa, sellaisessa liitossa on luovuttu jo kauan sitten. Ei kukaan kestä pinnallisuutta ja tukahtunutta muodollisuutta ilman, että jotain näivettyy ja tukahtuu koko ajan. Tällaisten liittojen äkkinäinen purkautuminen syystä tai toisesta on yleensä aina koko lähi- ja tuttavapiirille tavaton yllätys.

"En olisi ikinä voinut uskoa heistä".
"He näyttivät aina niin hymyileviltä ja yhteenkuuluvilta".

Jos näin ei olisi ollut, jos totuus olisi näkynyt tai paljastettu edes jollekulle ja uskallettu katsoa, mistä on kysymys, ehkä sittenkin olisi selvitty. Siis, niin paradoksaalista, kuin se onkin, liiton hajoamisen pelko on useimmiten se suurin syy, miksi asioita peitellään, kaunistellaan ja salataan niin toiselta kuin oman itsenkin salaisimmista sopukoista. Ja tämän muodollisen turvallisen kokoonpanon kaikinpuolinen varjeleminen koituukin juuri sen tuhoksi.

Avoimuus ja rehellisyys, antamalla toiselle mahdollisuus kohdata itsessään ihminen, saada oikeus kohdata toisessa ihminen, ne ovat parisuhteen ainoa järkevä olemassaolon syy. Mitään muuta järkeä sellaisessa suhteessa ei olekaan. Tällaisista oikeuksista puhuminen, niiden tiedostaminen ja ymmärtäminen ovat oppimista ihmissuhteeseen. Sellainen ymmärrys Ja näkökanta ei ole välttämättä meille kaikille lainkaan syntymälahjana saatu. Siksi ei ole lainkaan hassunkurista valistaa, opettaa ja kouluttaa meitä sellaisessa.

Alkuun