MANSNERUS Selja-Anneli - Artikkelit



kuvituskuva

Etusivulle


ARTIKKELIT

VANHEMMUUDESTA

Vastaus näkökantaan, jossa alamme asiantuntija kertoo kannanottonaan: ”Asia, mikä saa minut todella tuohtumaan on, kun kuulen, miten vanhemmat kertovat olevansa lastensa kanssa vain hyviä ystäviä, hyviä kavereita. On niin paljon helpompi olla kaveri ja ystävä kuin vanhempi, jolla on vastuu lapsestaan. On kriminaalia tehdä lapsesta uskottu ystävä, sellaisesta vanhemmasta lapsi ei pääse irti.”

Teksti on kokeneen asiantuntijan jyrkkä kannanotto. Usea lukija saattaa päätellä siitä, että lapsen ja vanhemman ystävyys on tuomittavaa ja kiellettyä ja että sellainen vahingoittaa lapsia ja nuoria. Tämän mielestäni huolestuttavan seikan vuoksi haluan tuoda esille seuraavia näkökohtia.

Kaiken tietotulvan, opiskelun, kulttuurin ja median keskellä nykyajan lapset ja nuoret ovat tietäväisiä, valistuneita ja kantaa ottavia. Se edellyttää vanhemmuudelta muuta kuin vuosisadan vaihteista autoritääristä otetta ja roolia. Nuori odottaa, että häntä myös arvostetaan. On uutta vanhemmuutta jakaa hänen kanssaan todellisia ajatuksia ja tunteita. Näin lasten ja vanhempien väliseen suhteeseen tulee tänä päivänä väkisinkin "ystävyyttä" taso, mikä on tavattoman arvokasta. Sellainen aito jakaminen edesauttaa kehittyvän ihmisen tunne-elämän kasvua ja kosketuksen saamista omiin tunteisiin. Tätä kautta ihminen myös oppii, että tunteitaan ei tarvitse hävetä ja kantaa niistä syyllisyyttä.

Aikamme syviä ongelmia on ihmisten kykenemättömyys oman tunne-elämänsä hyväksymiseen, ymmärtämiseen ja erittelyyn. Voisiko ajatella tällä olevan yhteyttä siihen, että tiedämme omista vanhemmistamme "ihmisinä" niin kovin vähän. Nykyinen keski-ikäisten sukupolvi psykologisesti tiedostavampana kuin vanhempansa pähkäilee, mielikuvittelee, päättelee heidän tarkoitusperiään ja sisäisen elämänsä mahdollisia kuvioita. Tämän tietämättömyyden pohjalta on tavattomasti vaikeaa katkeruutta ja kaunaa ja tietysti väärinkäsitystä, mitä sitten psykoterapiassa vuosikausia käsitellään. Uskon, että tätä kaunaa ja katkeruutta vanhempia kohtaan olisi huomattavasti vähemmän, jos vain me tämän päivän "aikuiset" olisimme saaneet kuulla, mitä meidän äitiemme ja isiemme päässä ja sydämessä oikein liikkui.

Juuri tänään vastaanotollani nuori nainen huudahti: "Must ois niin ihanaa, jos mä voisin jutella mun isän kanssa kaikkee, ihan vaan vapaasti. Mä oon aina tykänny siitä, ja mä niin haluaisin tutustua siihen ihan oikeesti. Mut ei se oo sellanen. " Ystävyys lapsen ja vanhemman välillä ei mitenkään tarkoita, että tällaista suhdetta lapseensa luonut isä tai äiti olisi vastuuton. Aikana, jolloin perheissä on niin paljon huolta, on työttömyys, uraputkea, rahan ja materiaalin perässä juoksemista ja lapset joutuvat monesti kehittymään ja kasvamaan omin nokkinensa on aika huikeata kyseenalaistaa niitä vanhempia, jotka jakavat aikaansa ja tunteitaan lastensa kanssa ystävyyteen asti.

On totta, että vanhemman takertuminen lapseensa ainoana uskottuna tai lähellään olevana ihmisenä ahdistaa nuorta, mutta hämmästyttävän usein nuoret ymmärtävät tilannetta ja tätä vanhempaansa ja yrittävät auttaa häntä hänen elämäntilanteessaan. Liian harvoin vain vanhemmat "oikeasti" kuuntelevat lapsiaan, jotka tarkkasilmäisyydessään antavat neuvoja ja tuovat osuvaa kritiikkiään ääneen ja suoraan esille. Nuorten yritykset päästä aitoon kosketukseen vanhempiinsa tuntevina ja ajattelevina ihmisinä törmää liian usein paksuun muuriin, vanhempien vanhanaikaisiin asenteisiin ja itsesuojeluun, mikä tähtää vain "vallan kahvassa pysymiseen". Autoritäärisyys on toki parempi kuin ei mitään, mutta sen pitäisi olla aikansa elänyttä yhdessäoloa lasten ja nuorten kanssa. Sellainen ote on nimenomaan yksilön itsenäisyyttä ehkäisevää.